Syksy fuksin silmin

Ensimmäinen päivä yliopistossa oli jännittävä. Päässä pyöri skenaarioita siitä, miten kaikki voisi mennä pieleen ja mieli oli kysymyksiä tulvillaan: Löydänkö oikean luentosalin? Osaanko ottaa oikean määrän ruokaa ruokalassa? Löydänkö istumapaikkaa?

Koko ensimmäisen päivän lohdutin itseäni ajatuksella siitä, että kaikki muut fuksit ovat ihan yhtä pulassa kuin minäkin, ja yhtä onnellisia siitä, jos joku tulee juttelemaan heidän kanssaan. Ruokalassa päätin kerätä rohkeuteni ja aloittaa keskustelun kahden muun hukassa olevalta vaikuttavan tytön kanssa. Keskustelun alkumetreillä sain kuulla, että nämä kaksi tyttöä olivatkin psykologian opiskelijoita ja opiskelemassa kolmatta vuotta. Häntä painui takaisin koipien väliin ja luikin tilanteesta karkuun.

Kaiken jännityksen ja valtavan informaatiotulvan jälkeen illalla oli vielä luvassa tutustumisilta Kivenheitossa. Paikalle saapuessani jännitys oli jälleen lähes käsin kosketeltavaa, mutta Kivenheiton ovella oli vastassa tutorvastaavamme, joka aloitti keskustelun kanssani. Jännitys kaikkosi ja uskaltauduin Kivenheittoon sisään. Sisällä jännitys nosti päätään, sillä tuttuja kasvoja ei näkynyt missään. Minun tutoreideni piti olla täällä, miksi heitä ei näy? Kierrettyäni koko paikan huomasin tutorini aivan ovensuussa ja liityin pöytäseurueeseen. Jännitys vaihtui häpeään siitä, että en ollut huomannut heitä, mutta pian kuitenkin rentouduin, kun ihmiset juttelivat niitä näitä ympärilläni.

Ensimmäisen päivän jälkeen olo oli jo paljon itsevarmempi ja tapahtumiin osallistuminen ei ollut enää yhtään niin jännittävää. Tapahtuma tapahtumalta välit aiempiin tuttavuuksiin syvenivät ja uusia tuttavuuksia syntyi koko ajan.

ATK-YTP oli tapahtuma, jossa ainakin itse koin valaistumisen: huomasin, että olo luuppilaisten keskellä tuntuu kotoisalta. Sen jälkeen ei ollut enää Luuppi ja minä, oli vain me. Me vastaan turkulaiset, me vastaan kuopiolaiset, me vastaan muu Suomi ja me vastaan muut ainejärjestöt. Virallisestihan fukseista tuli luuppilaisia kastajaisissa, mutta jo Jyväskylässä pieni luuppilaisen tekele saattoi tuntea kuuluvansa luuppilaisten tiiviiseen joukkoon.

Täytyy myöntää, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani, olen ollut järkyttävän tyytyväinen yliopisto-opintojeni aloitukseen luuppilaisten kanssa. Olen tutustunut ihan huikeisiin ihmisiin ja monia ennakkoluuloja ja stereotypioita on murrettu. Luuppi on onnistunut tekemään kotihiirestä sosiaalisista tilanteista nauttivan bilehileen, eikä kotisohvalla köllöttelevää limaista nörttiä.

Toim. huom. Riikka oli vuoden 2016 loistokkain fuksi, ja keräsi kunnioitettavat 195/195 lärpäkepistettä!